Sovittelusta työkaluja erilaisten todellisuuksien näkyväksi tuomiseen kaupunkisuunnittelussa

Osallistuin opiskeluaikana restoratiivisen sovittelun kurssille Helsingin yliopistolla. Hermostuin kurssia vetävään opettajaan, sillä hän kertoi toisella kurssikerralla tapahtumasta, jota oli ollut sovittelemassa. Muistaakseni asetelma oli sellainen, jossa oleskelu- tai turvapaikkaa (joka tapauksessa “maahanmuuttajataustainen henkilö) hakenut henkilö oli kokenut poliisille rikosilmoitusta tehdessään, että asiaa vastaanottanut henkilö oli suhtautunut häneen rasistisesti. Kurssin vetäjä muisteli tilannetta myhäillen ja päivitteli, että eihän siinä tilanteessa mitään rasismia ollut ja tätä mieltä oli ollut myös virkailija, jota asiasta syytettiin. En tuossa tilanteessa osannut sanoittaa, mikä opettajan asenteessa minua hermostutti. Jätin kurssin kesken ja ajattelin, että sovittelu ei ole hyvä työkalu konfliktien käsittelemiselle. 

Miriam Attias kuvaa kirjassaan Identiteetit, konfliktit ja sovittelu tilannetta, jossa konfliktin toinen osapuoli on kutsunut toista n-sanalla ja vähättelee asiaa. Osapuoli ei pidä sitä Suomen kontekstissa loukkaavana sanana. Attiaksen mukaan n-sanaa käyttänyt henkilö on sivuuttanut toisen osapuolen kokemuksen, koska tulkitsee asiaa omasta normaalistaan, joka on vallitseva. Restoratiivisen sovittelun kurssilla tilanne oli samankaltainen. Opettaja ei ymmärtänyt rikosilmoitusta tehneen henkilön todellisuutta ja tulkitsi omiaan vallitsevasta normaalista käsin.

Nämä esimerkit saavat minut pohtimaan omaa alaani kaupunkisuunnittelua, jossa suunnittelijat rakentavat kaupunkia omasta todellisuudestaan tai koulussa oppimastaan todellisuudesta käsin. Konkreettinen esimerkki on kaupunkitilan esteettömyys. Se on harvoin suunnittelun lähtökohtana ja se nähdään usein erillisenä luiskana, sisäänkäyntinä tai wc:nä apuvälineitä käyttäville henkilöille. Millaista kaupunkitilaa meillä olisi, jos suunnittelun lähtökohtana olisi pyörätuolilla kulkeva henkilö? Tai mikäli suunnittelijoina olisi enemmän ihmisiä, joilla on omakohtaisia kokemuksia apuvälineiden käytöstä? Olisiko meillä erillisiä esteettömiä suunnitteluratkaisuja? 

Omasta todellisuudesta käsin suunnittelu vaikuttaa siihen, millaista kaupunkitilaa tuotetaan, millaisia osallisuus- ja vuorovaikutusmenetelmiä käytetään, kehen ne kohdistetaan ja miten asukkaista puhutaan. Se näkyy myös suunnittelijoiden asenteissa ja siinä, mikä nähdään hyvänä kaupunkina. Suunnittelijoilla onkin paljon valtaa, mutta sitä ei välttämättä tiedosteta. Suunnittelijan pitäisikin olla tietoisempi siitä todellisuudesta, mistä käsin hän suunnittelee ja tiedostaa millaisia ennakkoasenteita suunnitteluun liittyy. Jonna Kangasojan (2017) tutkimuksessa suomalaiset suunnittelijat tunnistivat, että he tarvitsevat enemmän osaamista empatian, yhteistyön ja epätasa-arvon kysymyksiin liittyen.  

Valta ja kaupunkisuunnittelu

Valtaan liittyy jonkinlainen kyky saada aikaiseksi muutoksia. Se voi perustua kykyyn toimia, asemaan, auktoriteettiin tai johonkin muuhun voimaan. Perinteinen valta, joka on keskittynyt yksittäisiin instituutioihin tai jopa henkilöihin on kuitenkin muuttanut muotoaan ja hajaantunut. Suoran vallan käyttö on entistä monimutkaisesemmassa maailmassa hankalaa, minkä vuoksi vallan uudet muodot näkyvät mielikuvissa ja informaatiossa. Uusien vallan muotojen tunnistaminen vaatii enemmän työtä ja uudenlaista osaamista (Booher & Innes, 2000, Sotarauta, Kosonen & Viljamaa, 2007). 

Kaupunkisuunnittelun yhteydessä valtaa voidaan tarkastella eri näkökulmista (esimerkiksi lainsäädännön, johtamisen ja markkinatalouden). Suunnittelijalla saattaa olla tunne siitä, että hän on vallan sätkynukke tai että markkinat ohjaavat suunnittelua (Booher & Innes, 2000). Yksittäisellä suunnittelijalla on kuitenkin valtaa. Omilla teoillaan, sanoillaan, kokemuksellaan ja valinnoillaan hän pystyy vaikuttamaan suunnitteluprosessiin. Hän voi valita miten asemoituu, millaista kuvastoa, sanastoa tai verkostoa hän käyttää. Nevalainen (2004) puhuu kaupunkisuunnittelun yhteydessä merkitsemisvallasta, jossa valtaa käytetään suunnittelukysymysten määrittelyyn ja toteuttamiseen. Eri tahot merkitsevät asioita omasta todellisuudestaan ja kokemuksistaan käsin. Tämä voi vaikuttaa siihen, miten suunnittelijat esimerkiksi puhuvat tietyistä suunnittelukohteista (esim. lähiöitä) tai osallisista. Tai miten suunnittelijat arvottavat hyvää kaupunkia. Suunnittelijalla on siis valta valita toimiiko omasta todellisuudestaan käsin vai tunnustaako ja tiedostaako muita todellisuuksia. 

Historian saatossa kaupunkisuunnittelua on käytetty välineenä hyvän kaupungin tekemisessä tiettyjen vallassa olevien ryhmien näkemyksen mukaisesti. USA:ssa esimerkiksi New Yorkin keskuspuisto Central Park rakennettiin mustien asuttaman asuinalueen päälle. Niin ikään kaavoitusta on hyödynnetty estämään kiinalaisten siirtolaisten asettumista tietyille alueille (Stein 2019). Helsingissä on käynnissä muuttoliikkestä ja maankäytöllisistä paineista johtuen kova täydennysrakentaminen, jonka vuoksi erityisesti 60-luvun lähiöitä tiivistetään. Taustalla on myös pelko asuinalueiden eriytymisestä, sillä tilastojen mukaan (THL, 2020, Stjernberg, 2013) lähiöissä asuu muun muassa pienituloisia, matalasti koulutettuja, vuokra-asujia ja vieraskielisiä. Nämä tekijät eivät ole toisistaan irrallisia, vaan ovat usein kasautuneita samoille kotitalouksille. Tähän liittyy paljon arvostuksia siitä, minkälaista hyvä kaupunkikehittäminen on ja miten asuinalueiden eriytymistä pitäisi ehkäistä. 

Lähiöitä on kehitetty vuosien saatossa eri tavoin (kuten Helsingin Lähiöprojekti), mutta viime aikoina etenkin purkava täydennysrakentaminen on nähty positiivista kehitystä tuovana ratkaisuna lähiöiden “ahdinkoon.” Purkavassa täydennysrakentamisessa vanhoja rakennuksia ja asuntokantaa puretaan uuden ja isomman tieltä. Tällainen hyödyttää usein niitä, jotka omistavat asuntoja kehitettävillä alueilla, mutta vuokralla asuvat eivät hyödy tästä samalla lailla (Kerola ja Miettinen, 2018). Purkava täydennysrakentaminen nähdään yhtenä keinona segregaation ehkäisemiseksi, sillä sen avulla tuodaan keskiluokkaa lähiöihin. Tilastollisesti lähiöiden sosioekonomista rakennetta muokataan, kun huono-osaisuus poistetaan ja asukasrakenne monipuolistuu. 

Vallankäytön näkökulmasta ongelma on, että kehitysratkaisuja tehdään usein ulkoapäin. Pienituloisuus, matala koulutustaso, vuokra-asuminen ja vieraskielisyys nähdään negatiivisina indikaattoreina. Suunnittelijat ja tutkijat määrittelevät ulkopuolelta oman todellisuutensa kautta sen mikä on huonoa ja mikä on hyvää. Ensisijaisena tavoitteena ei ole lähiöissä jo asuvien ihmisten elämänlaadun parantaminen heidän lähtökohdistaan käsin. 

Attias (2020, s. 47) kirjoittaa: 

“Valta liittyy myös eri väestöryhmien yhteiskunnalliseen asemaan ja eriarvoisuuteen. Jos jonkin ryhmän työmarkkina-asema, sosioekonominen asema, asumiseen liittyvä asema tai muu vastaava on heikompi kuin toisen, jos ryhmä esitellään yksipuolisesti tai sitä ei esitellä lainkaan, tai jos ryhmään liitetään stigmoja, on oltava tietoinen siitä, että nuo asiat vähentävät näihin ryhmiin kuuluvien ihmisten valtaa. Nuo tekijät vaikuttavat sosiaaliseen todellisuuteen ja saavat aikaan tiedostamatonta eriarvoista kohtelua, joka pitää valtasuhdetta yllä.”

Eriarvoisuuden lisääntyminen on tosiasia, mutta siihen liittyvien arvostusten, sanavalintojen ja toimenpiteiden lähtökohtaa olisi tärkeä punnita. Marraskuun lopulla valmistui väitöskirjatutkimus, joka osoitti romanien yhdenvertaisuuden edistämisen olevan ongelmallista, sillä toimenpiteitä tehdään valtaväestön viitekehyksestä käsin. Toimenpiteissä ei huomioida romanien yhteiskunnallista asemaa ja historian saatossa vahvistunutta rakenteellista syrjintää (STT Info, 2020). Samankaltaisia riskejä on myös suunnittelijoiden ammatissa, minkä vuoksi vallan muotojen ja suunnittelijan oman todellisuuden tunnistaminen on tärkeää. Valtaepätasapainon tunnistamisen avulla pystytään purkamaan paremminepätasa-arvoisia rakenteita ja tuottamaan ratkaisuja niiden ihmisten tai asukkaiden lähtökohdista, jotka ovat haavoittuvassa asemassa. 

Sovittelun työkalut

Sovittelu on väkivallatonta konfliktinratkaisua, jonka avulla pyritään ihmisten välisen vuorovaikutuksen rakentamiseen, mikä puolestaan edistää ihmisten välisiä suhteita. Tämä puolestaan edesauttaa kommunikaatiota ja erimielisyyksien käsittelyä. Sovittelu voidaan nähdä konfliktien eri osapuolten välisen keskusteluyhteyden avaamisena tai korjaamisena erilaisin menetelmin. Konfliktit voidaan nähdä oppimisen paikkoina, sillä sovittelu mahdollistaa parhaimmillaan yhteisen tietopohjan tuottamisen. Sovittelun tavoitteena ei ole poistaa konfliktien olemassaoloa, vaan rakentaa osaamista konfliktien käsittelylle väkivallattomasti. Yksi sovittelun ydinperiaatteista on se, että ihmisillä on oltava vastuu omien konfliktiensa ratkaisemisessa ja heidän on saatava osallistua ratkaisujen löytämiseen omista lähtökohdista. Konflikteja pitää käsitellä yhdenvertaisesti ja osapuolten identiteetit tunnustaen (Attias, 2020).  

Puolueettomuus ja osapuolten yksilöllinen kohtaaminen on niin ikään tärkeää. Stereotypioita ja ihmisen näkeminen väestöryhmänsä edustajana pitää välttää niin ajatusten, puheen kuin toiminnan tasolla. Sovittelijan onkin hyvä tiedostaa ja reflektoida omaa asemaansa ja ennakko-oletuksia,  jotta avoin mieli säilyy läpi sovitteluprosessin. Omaa toimintaa ohjaavat arvot ja ihmiskäsitys saattavat usein olla tiedostamattomia, minkä vuoksi sovittelija tarvitsee yhteiskunnallista osaamista ja herkkyyttä. Arvot ovat keskeisessä roolissa, sillä ne auttavat sovittelijaa käytännön tilanteissa erilaisten päätösten tekemisessä (Attias, 2020). 

Miriam Attias puhuu radikaalista kuuntelemisesta yhtenä sovittelun tärkeimpänä työkaluna. 

“Sovittelijan tehtävä on selvittää, mitä vihan takana on. Tämä ei selviä ilman perusteellisia keskusteluja, jossa käydään läpi tunteet ja niiden takana olevat tarpeet, intressit ja arvot. Tällaisiin keskusteluihin päästään, kun saadaan aikaiseksi aito yhteys ja luottamuksellinen tila. Nämä rakentuvat radikaalilla kuuntelemisella, eli sellaisella aktiivisella kuuntelemisella, jossa osapuoli saa sanoa mitä tahansa luottamuksellisesti sovittelijalle, ilman että tuntee itsensä tuomituksi.”

Myös kaupunkisuunnittelussa on erilaisia konflikteja. Tyypillistä maankäytön suunnittelun konflikteille on useampi osapuoli ja intressipohjaisuus, jolloin kiistojen taustalla on osapuolten ristiriitaiset intressit kuten erilainen maailmankatsomus ja arvot, taloudelliset ja poliittiset intressit, tiedon taso, epäluottamus ja henkilöristiriidat. Maankäytön suunnitteluun liittyviä ristiriitoja ratkaistaan usein oikeudellisissa käsittelyissä, mutta intressipohjaisuuden vuoksi oikeudellinen käsittely ei usein riitä, sillä intressit eivät katoa oikeuden määräyksillä. Maankäytön suunnitteluun liittyviin konflikteihin linkittyy usein myös edellä mainituista intresseistä johtuen identiteettipohjaisia konflikteja, joiden taustalla on yksilön ja ryhmien identiteettien yhteentörmääminen (Ervasti, 2020, Kangasoja 2017). Vaikka lähiöiden kehittämiseen ja täydennysrakentamiseen liittyvissä esimerkeissä ei ole välttämättä aina suunnitteluprosessia hidastavia konflikteja, uskon, että niiden taustalla on intressi- ja identiteettipohjaisia tekijöitä ja tarpeita, joita on syytä tunnistaa. 

Sovittelun menetelmien avulla erilaisia todellisuuksia esiin

Paluumuutin Itä-Helsinkiin toukokuussa 2020 ulkomailla ja Helsingin kantakaupungissa asuttujen vuosien jälkeen. Iloitsin idän yhteisöllisyydestä, luonnosta ja hyvistä palveluista. Kaikki tarvittava on täällä. Valtamediaa ja ihmisten kanssa keskustellessa tuntuu kuitenkin siltä, että moni muualla asuva ei jaa omaa kokemustani. Monen ulkopuolisen mielipide perustuu usein mielikuville, ei henkilökohtaiselle kokemukselle.  

Omista maantieteen opinnoista muistan, kuinka geoinfromatiikan oppitunneilla analysoimme alueita erilaisia sosiaalisen huono-osaisuuden indikaattoreita pyöritellen. Kartoissa lähiöt kuten Vuosaari, Kontula ja Varissuo loistivat aina punaisena. Oman työni puolesta olen myös kuullut paljon asenteellisia kuvauksia lähiöistä ja siellä asuvista ihmisistä. Vieraskielisten kasautuminen nähdään ongelmana, on pelätty Ruotsin tielle joutumista ja eräs arkkitehti puhui Itä-Helsingin ongelmalähiöistä. Vieraskieliset nähdään helposti yhtenä ryhmänä osallisuusprosesseissa ja somalitaustaisten asukkaiden lapsilukua hämmästellään. 

Kaupunkisuunnittelussa on perimmiltään kyse siitä, mitä on hyvä elinympäristö. Tämä on tietysti subjektiivista tai perustuu tietyn ryhmän vallitsevaan käsitykseen hyvästä. Ongelma on se, että ne ovat tiedostamattomia. Suunnittelijoiden asenteet vaikuttavat siis siihen minkälaisia ratkaisuja kaupungin kehittämisessä löydetään. Kuten esimerkiksi siinä, että yhtenä ratkaisuna lähiöiden kehittämiseen nähdään valkoisen keskiluokan tuominen lähiöihin purkamalla vuokra-asuntoja ja hajauttamalla huono-osaisuuden keskittymistä. 

Vaikka laajemmat rakenteet ympärillä vaativat muutosta ja yksittäisen suunnittelijan on hankala muuttaa kaikkea, on yksittäisellä suunnittelijalla kuitenkin valtaa tunnistaa ne kohdat, joissa hän itse pystyy vaikuttamaan. Uskon, että sovittelun menetelmiä voi hyödyntää tässä. Yksittäisten suunnittelijoiden olisikin hyvä avata keskusteluyhteyttä erilaisiin todellisuuksiin, tuottaa yhteistä tietopohjaa suunnittelun lähtökohdaksi ja tarkastella ainakin seuraavia teemoja sovittelun menetelmiä hyödyntäen:

Todellisuus ja lähtökohdat, joista hän suunnittelee

• • Yhteiskunnallinen osaaminen ja herkkyys, puolueettomuus, avoimuus
    • Mitä ajattelen hyvän suunnittelun olevan? 
    • Mitkä ovat omat lähtökohtani ja ennakko-oletukseni?
    • Mitkä ovat omat arvoni ja etuoikeuteni?

Vallan ja valtasuhteiden näkyväksi tekeminen itselleen suunnitteluprosesseissa

• • Mitä erilaisia konflikteja, intressejä ja tarpeita suunnittelualueeseen tai projektiin liittyy?

Radikaali kuuntelu

• • Millaisia identiteettejä, historioita osallisilla ja alueella on? 

LÄHTEET

Attias Miriam: Identiteetit, konfliktit ja sovittelu, THL, 2020

Ervasti Kaijus, (2020): Ryhmien väliset konfliktit ja niiden ratkaiseminen (toim) Attias Miriam ja Kangasoja Jonna (2020): Me ja ne – Välineitä vastakkainasettelujen aikaan, Into Kustannus Oy

 Booher David E.& Innes Judith E. (2000): Network Power in Collaborative Planning, University of California at BerkeleyInstitute of Urban and Regional Development

Kangasoja Jonna (2017): Retooling planning – Towards trading zone capabilities, Aalto University publication series

Kangasoja Jonna, Peltonen Lasse ja Puustinen Sari, (2008):Maankäytön ristiriitojen käsittely – uudet työtavat ja menetelmät

Kerola Jenni ja Miettinen Anniina, (2018): Kaupunkien kehittäminen lähiöostareita uudistamalla? – Tapaus Myllypuro, Versus, 21.09.2018

Nevalainen Jaana, (2007): Kaupungista puhumisen tavat vallankäytön välineenä – julkista puhetta kaupunkikeskustan muutoksesta, Yhdyskuntasuunnittelu [2004] vol.42:3–4 

Sternberg Mats, (2013): Lähiötutkimus tuo esiin lähiöiden moninaisuuden, Kvartti 4/2013

STT Info: Suomen romanien ja pääväestön suhteet pitäisi huomioida paremmin, 26.11.2020 

THL, (2020): Yhdyskuntasuunnittelu, 23.05.2020